Saarna Suonenjoella 30.8.2020 Elina ja Juha Lind

Matt. 12: 33-37 Jeesus sanoi:

    ”Jos puu on hyvä, sen hedelmäkin on hyvä, mutta jos puu on huono, sen hedelmäkin on huono. Hedelmästään puu tunnetaan. Te käärmeen sikiöt, kuinka teidän puheenne voisi olla hyvää, kun itse olette pahoja! Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa. Minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili. Sanojesi perusteella sinut julistetaan syyttömäksi, ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan syylliseksi.”

* * * * * * *

Ensimmäisen ajatus tämän sunnuntain aiheesta, ”Jeesus, parantajamme”, oli: tästähän on helppo puhua Nepalin taustasta käsin. Nepalissa on nimittäin varsin tavallista, että sairaita paranee rukouksella. Jopa niin tavallista, että yleisin yksittäinen syy kristityksi kääntymiseen on oma tai jonkun läheisen paraneminen, kun on rukoiltu Jeesuksen nimessä. Hindulaisuuden miljoonien jumalien keskellä on löytynyt elävä ja toimiva, ihmisiä kuuleva Jumala.

Mutta sitten luimme päivän tekstit. Miten ne liittyvät pyhän otsikkoon? Tehtävä ei enää tuntunutkaan ihan helpolta. Tekstit haastoivat miettimään toisia näkökulmia.
 

Päivän tekstit puhuvat sanoista – ja siitä, mitä on sanojen takana, mistä sanamme kumpuavat. ”Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu”, tai kuten vanhassa raamatunkäännöksessämme sanotaan ”Sydämen kyllyydestä suu puhuu”. Ei ole kyse vain sanoista, vaan puhujan sydämen laadusta.

Hyvä puu – huono puu;
hyvä hedelmä – huono hedelmä;
hyvä ihminen – paha ihminen

Miksi näin jyrkkä jako ”hyviksiin ja pahiksiin”? Miksi Jeesus on tässä niin mustavalkoinen? Eikö jokaisessa ihmisessä ole sekä hyvää että pahaa? Eikö hyvänkin puun hedelmistä osa mätäne ja ole matoisia? Emmekö me kaikki kanna sekä hyvää että huonoa hedelmää?
 

Löytyisikö vastaus siitä, mitä edellä on kerrottu? Juuri ennen päivän evankeliumitekstiä Matteus on kertonut, miten Jeesus oli sapattina parantanut miehen, jonka käsi oli halvaantunut ja saanut fariseuksilta siitä moitteita. Samoin Hän oli parantanut sokean ja mykän miehen, joka oli tuotu Hänen luokseen. Tämä tapahtuma kirvoitti keskustelun siitä, kenen voimalla Jeesus paransi ja ajoi ulos pahoja henkiä, Jumalan vai Saatanan. Näihin arvosteluihin ja epäilyihin Jeesus vastaa ankarasti. Ankarat sanat on tässä – kuten niin usein Jeesuksen puheissa – kohdistettu niille, jotka pitivät itseään muita parempina. ”Hyvisten ja pahisten” osat vaihtuvat. Lopulta ei ole kysymys sanoista ja teoista vaan sydämen asenteesta.

Jeesus on ankara fariseuksille ja kirjanoppineille – heille, jotka luulevat liikoja itsestään, korottavat itsensä toisten yläpuolelle ja sanoillaan tuomitsevat muita. Olisimmeko myös me – ainakin toisinaan - niitä, jotka luulemme itsestämme liikoja, korotamme itsemme toisten yläpuolelle ja sanoillamme tuomitsemme muita?
 

Jokaisesta turhasta sanasta on tehtävä tili – tuppisuitako meidän kaikkien pitäisi olla? Ei, ei savolainen sanoilla leikittely ja iloinen huumori ole kiellettyä. Päinvastoin; iloa tässä totisessa maailmassa kaivataan. Mutta ei ivallista naurua toisen ihmisen kustannuksella. Itselleen saa ja varmaan pitääkin nauraa. Toisten kohdalla vaaditaan suurta herkkyyttä. Samat sanat eri tilanteissa voivat saada aikaan hyvin erilaisen vaikutuksen. Herkkyys kuulla on myös ymmärrystä vaieta silloin, kun sanat voisivat haavoittaa.
 

Nepalissa – ja monissa muissakin Aasian kulttuureissa – kasvojen menettäminen on lähes pahinta, mitä ihmiselle voi sosiaalisesti tapahtua. Siksi nepalilaiselle pieni tai joskus vähän isompikin valkoinen valhe on moraalisesti oikeampi teko kuin toisen ihmisen nolaaminen, etenkään muiden läsnä ollessa.

Meillä rehellisyys vahva arvo. Mutta ehkä jotain nepalilaisesta ajattelusta voisimme tässä sitenkin oppia. Valehdella ei ehkä tarvitse, mutta ei myöskään ole pakko sanoa kaikkea, edes rehellisyyden ja suoruuden varjolla. Ehkä tähänkin pätee varoitus turhista sanoista.
 

”Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu”. Yksi pysäyttävä kysymys on: – Mitä tulee huoneeseen, kun sinä astut sisälle? Millaisen ilmapiirin tuot tullessasi? Se, miten ja mitä puhumme, vaikuttaa paljon siihen, millaista tunnelmaa luomme. Sanat myös muovaavat todellisuutta. Jos tarpeeksi usein toistamme jotain, alamme uskoa siihen.
Voisimmeko olla niitä, jotka sanoillamme ja olemuksellamme luomme leppoisaa ja hyväksyvää ilmapiiriä? 

 

Eikö ole niin, että syvimmät haavat tulevat usein sanoista? Luultavasti meillä jokaisella on kokemuksia siitä, miten syvältä voivat viiltää sanat, joiden tarkoitus on ollut loukata – tai usein myös ajattelemattomasti lausutut sanat, joita ehkä ei ollut tarkoitettu ilkeiksi, mutta jotka osuivat herkkään paikkaan tai tulivat hetkellä, jolloin emme kyenneet ottamaan niitä vastaan pahoittamatta mieltämme.
 

Varmasti olemme kaikki myös itse satuttaneet sanoillamme toisia. Paha, ajattelemattomasti lausuttu sana särkee usein jotain, mitä on vaikeaa - joskus mahdotonta – korjata. Syntyy sisimmän haavoja, jotka eivät tunnu paranevan. Sanottua ei saa sanomattomaksi, vaikka kuinka haluaisi.

Tästä näkökulmasta päivän tekstit eivät sittenkään ole niin kaukana parantamisen teemasta. Sillä emmekö myös näihin haavoihin, jos mihin, tarvitse Jeesusta parantajaksi? Sekä haavoitettuina että haavoittajina.
 

Anteeksiantaminen ja saaminen ovat ainoa tie loukatun ja loukkaajan paranemiseen. Mutta miten vaikeaa se onkaan! Nepalin kotikirkossamme jokainen jumalanpalvelus päättyi laulettuun Isä meidän -rukoukseen. Sävel rukoukseen on laadittu niin, että sanat ”niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet” lauletaan kahdesti. Kerran tapasimme kirkon jälkeen pihamaalla laulun säveltäjän. Hän vahvisti, että tämä ratkaisu oli tarkoituksellinen. Anteeksi antaminen on niin vaikeaa, että on hyvä muistuttaa itseään siitä, että jos tulemme Jumalan eteen synteinemme anteeksiantoa pyytäen, meidän tulee myös katsoa peiliin ja oppia antamaan anteeksi.

Anteeksiantaminen on vaikeaa. Mutta tietoisen päätöksen voimme tehdä tunteistamme riippumatta. Monesti Jeesus kysyi Hänen luokseen tulleilta sairailta: ”tahdotko tulla terveeksi?”. Sama kysymys sopii hyvin anteeksiantamiseen. Tahtomisesta toteutumiseen on usein vielä pitkä matka. Sille matkalle tarvitsemme Jeesusta rinnalla kulkijaksi, rohkaisijaksi – parantajaksi. Lopulta anteeksiantamus on aina ihme, niin se, että itse annan anteeksi kuin se, että joku toinen antaa minulle anteeksi. Parantuneistakin haavoista arvet jäävät jäljelle. Mutta kipu on poissa.
 

Jeesus parantajana on nepalilaisille kristityille niin tuttu, että eräs nepalilainen pastoriystävämme ilmaisi asiasta huolensa sanoen: Nepaliseurakunnissa tarvitaan paljon hyvää opetusta, jotta ihmiset oppisivat tuntemaan Jeesuksen paitsi parantajana myös Vapahtajana, syntiemme sovittajana. Kun laajennamme parantamisen ja parantumisen näkökulman tälle sanojen alueelle, lähestymme syvempää ymmärrystä siitä, mihin kaikkeen parantajaa tarvitsemme. Ei ole kysymys vain ruumiin tai mielen sairauksista vaan koko olemuksestamme. Jeesus parantajamme on myös Jeesus Vapahtajamme.

Myös opetuslapsensa Jeesus lähetti parantamaan. Lähettäisikö Hän tänään meidät parantamaan sanoilla; jakamaan rohkaisun, lohdutuksen, ilon ja toivon sanoja. Omasta sisimmästämme voi kummuta sekä lempeitä että loukkaavia, sekä makeita että kitkeriä sanoja. Mutta lähettäjämme lähellä saamme joka päivä ammentaa siitä lähteestä, josta Jeesus itse sanoi: ”Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat”.
 Ja kun Hän on ensin parantanut sanojen satuttamat haavamme, voisivatko arpemme tulla sellaisiksi arviksi, joihin epäilevät Tuomaat voivat laittaa kätensä ja uskoa - niin kuin Tuomas kosketti Jeesuksen haavoja ja uskoi.

 

 

Elina ja Juha Lind ovat olleet Nepalissa lähetystyöntekijöinä.